Lähtökohdat menneeseen kauteen olivat erittäin lupaavat ja positiiviset. Joukkue oli muutamaa vahvistusta lukuun ottamatta kasassa jo toukokuussa (en usko että kovin yleistä II-divisioonassa) ja selkeät sapluunat kaudelle olemassa.
Muutamia asioita pelillisesti lähdettiin muuttamaan uusien vahvistusten myötä ja koitettiin saada peliä pallottomana hivenen aktiivisemmaksi. Kesän jälkeen aloitettiin varsinainen lajiharjoittelu elokuun alussa. Pre season oli tällä kaudella todella pitkän tuntuinen, koska usealle pelaajalle oli esim. puolustuspelaaminen kovin tuttua ja hyvin selkärangassa. Ehkä tekeminen treeneissä puutui liiaksi ja ainut piristysruiske saatiin harjoituspelireissulla Tampereelle. Tuolta reissulta saatiin uutta kokemusta uusista vastustajista sekä aivan erilainen päivä ryhmäytymisen kannalta. Uudet kaverit ajautuivat hyvin sisään ja paluumatka tehtiinkin jo kunnon joukkueena.
Kauden aloitus tuli pitkän odottelun jälkeen vastaan ja vastassa rakas vastustaja Hatsina. Peli, joka oli täysin hanskassa, lähti jengoiltaan viimeistään siinä vaiheessa kun joukkue (valmennusta myöten) keskittyi vastustajaan ja tuomareihin negatiivisessa mielessä. Paluumatkalla ja seuraavan viikon ajan pahaa oloa tappiosta purettiin tyypillisesti seuraavien treenien ajan ja ensimmäinen kotipeli Heinolaa vastaan olikin jo sen sortin esitys jota ei koskaan tulevaisuudessa toivottavasti kenenkään tarvitse kokea.
Aikaa tuon surkean kauden aloituksen nollaamiseen ei kamalasti jäänyt. Onneksi saatiin kursittua sen verran pelaamista (palattiin enempi passiivisempaan pelitapaan) jotta kaivettiin väkisin voitto Trooperssista. Tämä voitto vapautti tunnelmaa hivenen ja seuraavat kolme ottelua vietiin vahvan taito- ja rutiinieron avulla. Tähtiloistoa ei peli kyllä missään vaiheessa ollut vielä. Marras/joulukuu oli myös mallia up and down- tyylistä pelailua, pelien sisällä saattoi otteet mennä kauden surkeimmasta, kauden parhaimpiin. Erienkin sisällä.
Varsinainen luotto omaan pelaamiseen ja treeneissä ryhdistäytymiseen tapahtui oikeastaan vierasottelussa Pelicanssia vastaan jossa vastustajalle asetettu ”ansa” (lue 3-4 maalin johto) kirittiin kiinni vikan kympin aikana ja vietiin peli jatkoajalle. Tuo piste auttoi luottamaan omaan tekemiseen ja vaikka tammikuussa käytiin ottamassa perinteiset tukkapöllyt Vierumäen hornankattilassa, olimme kuitenkin matkalla eteenpäin.
Treeneissä toiminta oli itseohjautuvasti tiivistynyt ja pelien hallinta alkoi kääntyä selkeämmin PoNoVolle. Kausi päättyi asialliseen suoraan saldoon 6 voittoa, 1 tappio (Voima)
Runkosarjassa kolmas sija ja Voimaa vastaan pleijareihin.
Sinänsä Voima oli meille ennakkoon ikävä vastustaja. Runkosarjassa oli jo haasteita heitä vastaan. Voimalla oli todellista erikoisosaamista puolustuspäässä ja kun saivat hengen vielä päälle, oli meidän elämä hetken aika tukalaa. Hyvin joukkueemme kuitenkin osoitti henkisen kovuutensa ja vei veitsi kurkulla ottelun kotona perjantaina sekä sitten maanantaina pelatun ratkaisevan matsin. Tässä vaiheessa alkoi ukkoa tippua loukkaantumisten takia pois kokoonpanosta. Kiivas pelitahti (play offien kahden viikon saldo siis 5 ottelua 10 päivään) alkoi olla jo liikaa.
Pelicans-sarjan avausottelusta olivat jo poissa Sollo sekä Hovi ja 1. pelin aikana Ikosen Mikon takareisi sanoi poks ja mies ulkona loppukauden ajan. Tilalle saatiin vielä hyvää materiaalia mutta rasitus pelin sisällä alkoi käydä liian suureksi ja tappio tuli loppujen lopuksi maalin erolla. Tämä peli oli eniten otettavissa ja joukkueen sisällä puitiin että itse möhlittiin sauma. Päivä huilia ja sitten mentiin taas kotipelillä. Ottelun 1. erä oli kuin valmentajan käsikirjasta. Yksi maali vastustajan verkkoon ja omissa nollat. Loistava, ehkäpä koko kauden paras ensimmäinen erä. Kailan takareisi sanoi puolestaan tällä kertaa itsensä irti ja pakotti miehen pois pelistä (pelasi tosin ylivoimat kinkkailemalla).
Toinen erä olikin sitten selviytymistä ja loppujen lopuksi urheilullisempi ja juuri muutaman maalin verran parempi joukkue voitti.
Kausi päättyi siis muutama päivä sitten (kirjoitettu 26.3.), oma makustelu on vielä hivenen kesken. Kahdesta kaudesta omaan makuun jäi tunnelmat erittäin hyvähenkisestä porukasta jolle koitettiin ajaa hivenen urheilullisuutta. Ei paljon mutta edes pienen sykäyksen verran. Itse nautin joka päivä PoNoVon valmentamisesta ja halu jättää eräänlainen kädenjälki seuran ja joukkueen toimintaan oli vahva. Varmastikaan minkäänlaista ahaa-elämystä ei pelillisesti kukaan pelaaja saanut mutta se mitä eniten valmennuksesta yritettiin istuttaa tekemiseen oli vastuu omasta ohjautumisesta sekä yleisen ilmapiirin rakentamisesta. Kultaisena ohjenuorana oli ja on edelleenkin että kun pelaaja tekee virheen kentällä ei hänelle ”avauduta” tilanteen jälkeen, saati istuteta vilttiin loppupelin ajaksi. (pelimies usein tietää tehneesä virheen) vaan kehotettiin jo ennen kauden alkua ottamaan opiksi sekä käymään tilanne läpi seuraavissa treeneissä valmennuksen kanssa, jos tilanne jäi vaivaamaan. Tämän avulla uskon että pelaajien rohkeus pelata kasvoi huomattavasti. Uskon ja toivon että tämä perintö jää elämään. Olen ylpeä myös siitä miten asiaa toteutettiin. Myös pelaajien arvostaminen yksilöinä ja miten heitä käsitellään ja annetaan palautetta huomioitiin. Fakta on että kaikille ei voi eikä kannata esittää asioita samalla tavalla. Yksilökeskeisyys kunniaan!
Nyt on aika hyvästien valmennuksen suhteen, omat lapset tarvitsevat isää välillä myös iltaisin kotona niin jättäydyn määräämättömän pituiselle sapatille valmennuksesta. 😊
Kiitokset kaikille yhteistyökumppaneille sekä kannattajille.
OLLI
